Depeche Mode – Delta Machine (2013)
Sukelluspiireissä otsikonmukainen kirjainyhdistelmähän liitetään sukellusoppaan titteliin eli divemasteriin, mutta tässä kontektissa puhun vain brittiläisestä alternatiivi-elektropop-orkesterista ja setäpoppoon viimeisimmästä tuotoksesta, jota kirjainyhdistelmä myös noudattelee. Eli kyseinen trio-erektus on nimeltään Depeche Mode ja heidän viimeisin audiotuotos on nimeltään Delta Machine.
Henkilökohtainen historiani kyseisen orkesterin kohdalla tuli kuvioihin joskus lukio-aikoina 90-luvun alussa kun silloinen tyttöystäväni fanitti orkesteria ja kaupallisestikin hyvin menestynyt Violator-albumi ilmestyi 1990 oli kovasti kaikkialla soitettu tai näin minusta tuntui. Muistan hyvin kuin nykyisen Caribia kylpylähotellin (silloin Rantasipi Ikituuri) alakerrassa oli Peltimies-niminen juottola, joka ikäänkuin toimi välisiltana samoissa tiloissa toiminneelle yökkökerholle (Randez Vouz). Monasti jäimmekin tunnelmoimaan vain Peltimieheen sillä olihan siellä tuttuja, tunnelmaa ja tietenkin jukeboksi, jossa myös Violator-levy komeili. En tarkalleen muista montako silloista raha-yksikköä eli niitä ”mummon markkoja” tuli viskattua sisään kuunnellakseen Personal Jesus – tai Enjoy the Silence -kappaleita, mutta arvatenkin niitä meni paljon. Varmasti mallas-nautintoaineisiin meni enempi. 😉
Kuitenkin tuossa vaiheessa Depeche Mode oli minulle yhtä kuin Violator – ei enempää, ei vähempää – suurin piirtein minulle siis yhden levyn akti. Tosin tuolloin Turun klubi-skenessä järjestettiin kerran kuukaudessa ns. Alternative -iltoja ja jo silloin elektronisen alternatiivimusiikin muutkin aktit tulivat ikään kuin jollakin tasolla tutuksi.
Vasta muutama vuosi (1994) edellä mainituista tapahtumista tutustuin parhaaseen kaveriini Arto Alberttiin ja hänen isoveljeeni, hyvä ystävääni ja tiskijukkanakin (DJ Axu) tunnettu kaveri ikäänkuin toi elämääni kattavamman tarjonnan Depeche Modea ja tutustutti orkesterin varhaisempaan 80-luvun tuotoksiin. Myös muita silloisia tuttuja heppuja klubi/dj/levymyyjä-piireistä diggasi kovastikin Deppareita ja voisi jopa sanoa, että tarjontaa ja mahdollisuuksia tutustumiseen oli siis enemmän kuin runsaastikin.
Mikä sitten oli se ”koukku”, joka viehätti? Ennenkaikkea valokuvaaja Anton Corbijnin luoma visuaalinen ilme tai visuaalinen estetiikka oli erittäin koukuttavaa, mutta kaikkein tärkein oli kuitenkin erittäin synkkä musiikki, koukuttavat elektroniset soundit sekä synkät sanoitukset nuoren miehen elämään. Niin sanoituksista ei tosiaankaan ole pitkä matka mm. hevimetalliin ja enpä yhtään ihmettele miksi monet metallimusiikin artistitkin kertovat Depeche Moden toimineen vaikutuksena heille urallaan – nimetäkseni muutamia In Flames, Pain, Rammstein muun muassa.
Livenä olen orkesterin nähnyt joka kerta kun se on Suomen kamaralla esiintynyt eli neljästi 1998, 2001, 2006 ja 2010. Ensimmäinen keikka oli käytännössä kokoelmalevyn tiimoilta kasattu kiertua ja loput muut ovat olleet levykiertuita.
Delta Machine
Monille vanhan koulukunnan diggareille Depeche Mode eli kulta-aikaansa aina Songs of Faith and Devotion -albumiin asti ja tämän jälkeen kaikki on ollut silkkaa hevonpeetä. Tuohon em. levyyn asti bändihän oli nelikko, jonka jälkeen Alan Wilder lähti ovet paukkuen pois ja bändi jäi trioksi. Osittain allekirjoitan tämän väitteen, että musiikki Faith and Devotionin jälkeen muuttui huonompaan suunta kun laulaja Gahankin raitistui huumekiekuroista, mutta totta puhuakseni vaikka levyt ovat myyneet huonommin ja ollaan menty souditasolla populaarisempaan radioystävällisempään suuntaan ja MTV-tunnustuksia sun muita on tipahdellut, niin kyllä siellä myöhemmilläkin levyillä on perkeleen hyviä viisuja.
Delta Machine piti siis ostaa Deluxena tottakai. Silkasta kunnianosoituksesta kylläkin. Odotuksia ei juurikaan ollut vaan vähän niin kuin joku AC/DC:kin joka tekee aina perushyvän lätyn, ei se kuitenkaan kulta-aikojen tasoille ponnista. Niin oli myös Delta Machinen kohdalla.
Samalla kun olen tätä uusinta kuunnellut, olen myös kuunnellut kahta edellistä levyä (Playing the Angel 2005 ja Sounds of Universe 2009). Tein erään mielenkiintoisen havainnon; uudempi Depeche Mode levy tekee edeltävästä levystä hyvän. Eli Playing the Angel oli parempi kuin vuoden 2009 Sounds of Universe ja taasen nyt ilmestyneen Delta Machine jälkeen Sounds of Universe kuulostaa hyvältä ja messevältä. Joku tietenkin sanoisi että ollaan menossa huonompaan suuntaan eli alamäki-efektiä. Ehkä näin, mutta soundit, jota kahdella edellisellä levyllä olivat, ovat paljon rupisempia ja raapivampia kuin Delta Machinen lähestulkoon tasapaksu poljento. Edellisissä oli enemmän käytetty kitaraa, uudessa menty tietyllä tapaa 80-luvun konepoljentoon teknobiittien kera.
Kuulin Radio Rockilta trion ”täytemiehen” Andy Fletcherin haastattelua viime viikolla ja kuulosti kyllä hassulta kun hän kertoi vierastavansa tai varoitti, että ’kokeileminen’ musiikissa voi olla pahasta. Eikö siis Depeche Mode nimenomaan tehnytkin oman tyylinsä kokeilemalla kun valmista pohjaa ei ollut olemassa? Kuulemma kokeilut kuuluvat jäsenien sivuprojekteihin??Tietyllä tapaa tämä selittää uuden lätyn vaisuuden – on valittu helppo tie ja käytetty hyväksi todettua kaavaa eli tehty ”Kaija Koot” tai ”Suurlähettiläät” eli sama levy kuin aiemmin samoilla biiseillä kuin edellisetkin…. Vai onko vain niin, että herrat ovat tehneet niin hienon albumin, että kaksikymmentä vuotta heitä kuunnellut tampio ei 3-4 ensimmäisellä kuuntelukerralla vielä ymmärtänyt erilaisten nyanssien päälle vai mitä? Ammattikriitikot ovat wikipedia mukaan antaneet melko posiitivisia arvioita ikäänkuin kunnioittaen kovaa statusta nauttivan orkesterin nimelle – siellä vilahtelee sanoja kuten tasavahva tai taattua… toisinsanoen tasapaksua tylsää. Arvioissaan kuitenkin The Independent antoi kokolaidallisen sanomalla, että ei ole aikoihin yhtä paskaa dm-levyä julkaistu. Hyvä. Meillä jokaisella on kaksi asiaa, jotka erottavat meidät toisistaan: peräreiät ja mielipiteet.
Odotan kuitenkin tässä vaiheessa jo remixejä Delta Machinen piiseistä jolloin alkuperäiset kipaleet ovat saaneet muiden artistien käsittelyssä aivan erilaisen sokerikuorrutuksen ja päälleen ja maistuvat rapeammalta – ehkä, ehkä eivät.
pintaa syvemmältä 