Takuuhuoltoa takuun jälkeen

Kävipä niin, että tuossa viime viikolla sain soiton keskellä päivää kotoa ja langan toisessa päässä ilmoitettiin, että pesutorni-yhdistelmämme kuivuri savuttaa pahasti. Joukko ajatuksia vilisti päässäni – olenhan juuri aloittanut paloturvavälineitä myyvässä insinööritoimistossa myyntipäällikön työt ja viime aikoina pientaloja on palanut poroksi tuhoisin seurauksin.

LG RC8041A3

Kotona kuitenkin kuivuri oli nopeasti kytketty irti sähkövirrasta ja näin ollen poistettu toiminnasta. Onneksi näin. Seuraavaksi pitikin alkaa tarkistelemaan huoltoliikkeitä, jotka ovat kuivausrummun valmistajan eli LG:n virallisia huoltoliikkeitä. KVG!! Häh, ei yhtään täsmällistä osumaa vaan joukko huoltoliikkeitä, jotka huollattavat koko joukon muiden valmistajien masiinoita, mutta ei LG:tä. Nousihan hakutuloksena myös LG:n oma tukisivusto. Se jäikin ainoaksi vaihtoehdoksi. Moniaskeleisen kyselyn jälkeen sivustolla päädyin en minnekään vaan loppukaneetiksi tarjosivat lomaketta, jossa vikaa voisi selitellä tai kysyä jotain tai sitten olla vanhanaikainen ja soittaa tukipuhelimeen. Noh, päätinkin olla old school ja soittaa tukisukkanumeroon. Tukinumeron tuolta puolen vastaili sangen nuorelta kuulostanut ystävällinen nuori nainen joka kertoi ensi töiksi, että lähin huoltoliike on Salossa SCF jonne kannattaisi soitta. Ennen puhelun päättymistä tukihenkilö kertoi mahdollisuudesta reklamoida vaikka tuotteen takuu (2 v) oli jo umpeutunut melkein vuosi sitten. Hän kertoi laittavansa minulle sähköpostiin reklamaatiota varten tarvittavat tiedot. Puhelun jälkeen gmailiini pärähtikin neuvot mitä kaikkea heille (LG) pitäisi lähettää reklamoidessa sen jälkeen kun huoltoliike on tehnyt arvionsa.

SCF huoltoliikeeseen soitinkin sitten hetimiten. Kello oli inan verran yli puoli neljä eikä kukaan vastaa – tyypillistä.. huoltoukot ja asennusäijät elävät omaa elämäänsä, jossa työpäivä alkaa just eikä melkein klo 06 ja loppuu tietenkin klo 14.00, jotta työssäkäyvät eivät varmasti saa kiinni näitä spedejä sen jälkeen. Mutta hei SCF? Huoltoliike, joka on mm. Nokian luurien (nyk. Microsoft…) virallinen huoltoliike ja kivijalkapulju kuitenkin 17.00 asti auki Salon keskustassa. Noh, päätin kokeilla soittoa heti aamusta seuraavana päivänä.
Ähäkutti, ne soittivatkin SCF:stä takaisin heti aamutuimaan. Kerroin asiani ja langan päässä heppu sanoi, että tulevat hakemaan kuivurin kotoa vasta pääsiäisen jälkeen, vievät sen Saloon, tekevät arvion ja lähettävät mulle tiedot sähköpostiin ja sitten voin heittää pallon reklamaationa LG:lle.
Kuivarittoman munajuhlapyhien jälkeen huoltoukot kävivätkin hakemassa kuivurin tiistaina ja  seuraavana päivänä eli keskiviikkona tuli soittoa SCF:ltä puolenpäivän tienoilla kuivurin korjauksesta. Koneen hihna oli löystynyt ja kulunut ja aiheuttanut hankauksesta ilmeisesti savua. SCF:n kaiffari lähetti samat tiedot ja  huoltohinnan (n. 170 €) sähköpostiin reklamaatiota varten.
Kun kaikki tarvittavat tiedot oli käsillä ( laiteyksikön tiedot, huoltoliikkeen arvio, kuitit ostopäivineen/paikkoineen lisättynä vielä omalla kuvauksella tapahtuneesta), laitoin sähköpostia LG:n takuuosastolle. Kello oli karvan yli 13.00 ja ajattelin, että huomiseen tai ylihuomiseen menee ihan takuulla. Toisin kuitenkin kävi – vastaus tuli piirun verran ennen kello 17.00. KYLLÄ, takuuhuoltona menee eli reklamaationa menee. Hyvä, kiitos, jes!

Seuraavana päivänä SCF:n jamppa sitten soitti, että hekin saivat saman tiedon ja aloittavat vaihtamaan hihnaa. Laite toimitettaisiin kotiin perjantaina 25. päivä. Näin sitten kävikin.
Tänään olenkin viettänyt ronskilla kädellä pyykkipäivää ja huudattanut molempia pesutornin vempeleitä urakalla ja näemmä muu jengi täällä jatkaa siitä mihin jäin.

Ei voi muutakuin nostaa hattua, että vielä on yrityksiä, jotka eivät noudata luvattua 2 vuoden takuuta vaan antavat asiakkailleen vieläkin parempaa palvelua. Taidan jatkossa vakavasti miettiä aina mahdollisesti korealaisen ostamista jos kuluttajaa arvostetaan näin paljon!

18

Joo siis nyt ei puhuta Skid Rown Eighteen and life tai Open Water -kurssin syvyysrajoista vaan numero kahdeksantoista (18) on äänestysnumeroni Tradenomiliiton valtuustovaaleissa. Lähdin politiikkaan, miksen? Paljoonkaan ei voi vaikuttaa puoluepoliitikan väylällä, mutta näen että työmarkkinapuolella voin vaikuttaa tradenomikoulutukseen sekä tradenomien asemaan työelämässä.

 

Vaaliteemoinani on saada tradenomien koulutusmääriä oikealle uralle. Liikaa koulutetaan jo nyt eikä koulutus ole koskaan vastannut markkinoiden vaateita vaan oppilaitoksista ei pukkaa osaajia vaan oppijoita, joiden valmiudet työmarkkinoilla on kyseenalaiset. Tietenkin tämä pelaa meidän vanhempien tradenomien pussiin, mutta Suomi tarvitsee myös uusia osaajia, joilla taidot ja halu ovat sitä mitä työelämä vaatii nyt eikä ehkä tulevaisuudessa. Tämä tarkoittaa siis sitä, että koulutuksessa pitää mennä edellä eikä alkaa valmistamaan nyt niitä osaajia, joille on jo kysyntä. Koulutuksen on oltava täsmäkoulutusta ja ketterää eli nopeasti saatava vastaamaan niitä tarpeita, joita työelämässä löytyy.
Myös meitä jo vuosikymmeniä työelämässä olevia tarvitaan. Nykyhetki muistuttaa valitettavalla tavalla 90-luvun rakennemuutoslamaa jolloin mm. monet viisikymppiset koettiin liian vanhoiksi ja työttömyysputket venytettiin varhaiseläkkeiksi ja näin ollen muiden taakaksi. Kaksi kertaa ns. leikkurin alle joutuneena viimeisten kolmen vuoden aikana, olen erittäin huolestunut siitä, että työt valuvat ulkomaille eikä suomalaiselle osaamiselle löydy arvoaan kun pörssiyhtiöiden munattomassa päätöksen teossa mennään vain osakkeenomistajia tyydyttääkseen jatkuva ja vähän liiankin optimaalinen kasvu mielessä. Monissa isommissa yrityksissä on järjettömän suuri keskitason johtajien ryhmä, mutta kun leikkauksia tehdään, niin ne koskettavat alinta luokkaa ja tärkeitä asiantuntijoita, jotka itse työn tekevät. Leikkaukset eivät siis kosketa juurikaan tätä keskitasoa, joka ei juurikaan tuota mitään. Tätä keskitasoa koulutetaan turhissa johtajakoulutuksissa mm. syväjohtajuus ja näin luovat aivan järjettömiä kuluja yrityksille.
Toinen vaaliteemani on pienyrittäjyys. Olen itse pienen sukelluskoulun omistaja. Yritykseni on enemmän harrastus kuin vakavasti otettava bisnes. Toisinkin voisi olla jos vaan Suomen verotus ja kohtelu pienyrityksiä kohtaan olisi toisenlainen. Suomi tarvitsee yrittäjyyttä ja varsinkin pienyrittäjyyttä sillä pienistä puroista syntyy joki ja joet virtaavat isoon mereen.
Tasa-arvo työelämässä. Sukupuolesta riippumatta palkan pitäisi olla kaikille sama, molemmille sukupuolille perhe-edut kuuluisi olla lähemmäs samanarvoiset. Luonnollisesti isät eivät imetä vastasyntyneitään eivätkä ole raskauden jälkeen yhtä ruhjottuja kuin äidit. Länsinaapureidemme perhepoliitikassa isille on annettu enemmän vapautta kasvattaa lapsiaan – näin pitää myös meillä olla eli isille pitäisi antaa enemmän tukea olla henkilökohtaisesti läsnä jälkikasvujensa alkutaipaleella. Itse koen suureksi haasteena ensiksi olla päivätyössä 8 tuntia, jonka jälkeen ilman edes vessassakäyntiä töistä tullessani pitää pistää isän viitta päälle ja olla lasten kanssa seuraavat 4-5 tuntia. Aika vaan ei riitä vuorokaudessa työssäkäyvälle ihmiselle osallistua tasapuolisesti perheen ja kodin askareisiin.

Sinä joka jaksoit lukea tähän riville asti – äänestä minua Tradenomiliiton valtuustovaaleissa https://www.evaali.fi/TRAL/ ja jos et ole Tradenomiliiton jäsen, liity tai ainakin promoa vaaleja työpaikkasi tai harrasteryhmäsi tradenomeille.

Ville Karvanen, äänestysnumerolla 18 Tradenomiliiton vaaleissa.

Uutta Suomi-sukeltajaa pukkaa

Ensimmäinen yrityksen olemassa olon aikana (1.7.2013 – ) tuotettu peruskurssilainen saatu ulos koulutusputkesta sunnuntaina 11.8. Taivassalon Hilloisissa. Onnea Tommille! Ja iso kiitos.
Koulutusrupeama OWD-kurssille oli kuukauden mittainen kun kesälomia pukkasi puolin ja toisin.
Oli erityisen hauskaa huomata oppilaan omia ahaa-elämyksiä viimeisten avovesisukellusten nosteenhallinta-taitoharjotteissa. Toteutimme kurssin kuivapuvussa ja muutoinkin sellaisilla varusteilla ja olosuhteissa, että Tommi pystyy jatkossa hyvin tekemään itsenäisiä sukelluksia parinsa kanssa Suomen olosuhteissa. Vierestä katseltiin muiden koulutuspuljujen järjestämiä peruskursseja märkäpuvuissa ja täytyy sanoa, että ok – kyllähän peruskurssin voi järjestää Suomessakin märkäpuvulla – pintavesihän oli vielä 5-6 metrin syvyydessä 21 asteista, mutta kun avovesiosuudella kävimme 12-18 metrin syvyydessä, olivatkin lämpötilat alle 10 astetta eli oikeanlaiset varusteet pitää olla ja kuivapuku on sellainen, jolla  pärjää meikäläisissä vähän kylmemmissä oloissa tekemään kolme avovesisukellusta saman päivän aikana helpostikin.

 

Lisää http://www.sukelluskoulu.com

SuperSize me: Mieto vai vakeva kaatike?

Kesälomani jälkeen palasin takaisin töihini ja kuten olin odottanutkin tehtaan kesälomien vuoksi myös henkilöstöravintola oli pistänyt ovensa säppiin. Noh, ymmärtäähän sen ettei kannata pitää ravintolaa auki 5-6 työntekijälle.

Nyt edessä oli pulma; mistä lounassafkaa? Omat evääthän olisi fiksu idea, mutta toteutusmahdollisuudet työpaikassa, jossa ei ole keittiötiloja on vähän huono toteuttaa mitään ihmeempää. Joten todelliseksi vaihtoehdoksi tuntui jäävän ulkona syöminen. Olen lokakuusta 2012 asti ollut töissä Salon Perttelissä ja monet työkaverit olivatkin mainostaneet Saloa kebabien luvatuksi maaksi ja nyt näytti vihdoinkin siltä, että joutuisin pakon edessä testamaan yhden jos toisenkin lihatuotteen. Yleensä syön lounaalla kevyesti – paljon salaattia, vältän hiilaripitoisia perunoita, pastaa ja riisiä ja korvaan ne vihanneksilla. Nyt kuitenkin piti tehdä mahdottomuuksia ja kokeilla pizzaa ja muuta hiilari/rasvapommeja.

Airin
Salon keskustan lähettyvillä on Airin-niminen kebappila. Perussettiä perusmiehille. Menulistalta löytyvät ne perinteiset italo-kiekot ja perus-pita kepsut, rullat, iskenderit ja kepsut ranskalaisilla. Salaattivaihtoehtoja tasan 4. Näistä yksikään ei ollut mieleeni, mutta päätin aluksi kokeilla kebab-liha salaattia. Tilatessa tietenkin eteen pompahtaa jokaisen ulkomaalaisen  pikaruokaravintolahessun osaama  kysymyshokema: ”Mieto vai vakeva kaatike?” (juuri näin lausuttuna). Hmm.. onkohan näille kavereille tullut koskaan mieleen, että salaatti-annoksen pääaine on itse salaatti ei majoneesi, ei kastike eikä ne jauhelihalastut, joita väärin kebabiksikin näillä leveysasteilla mainitaan. Plussana kuitenkin peruskastikevalinnoissa pelkän majoneesin tai valkosipulistryydelin lisäksi oli paprika- ja currymajoneesi. Mutta siis kuitenkin hei – moniko on syönyt aitoa turkkilaista tai kreikkalaista kebabia? Ei jumanlooda siinä mitään tunkkaista majoneesia ole vaan raikasjukurttikastike tai tsatsiki-valkosipuli -kastike. Miksi salaattiannokset on kalliimpia kuin muut eli pizzat ja kepsut?
Toisella kertaa Airinissa oli pakko kokeilla Iskender eli ikäänkuin sama kuin salaatti-annos, mutta leipäKUUTIOILLA ja jukurttikastikkeella. Hmm… taas meni metsään nimittäin jotenkin näillä kepuhessuilla on perversionsa tehdä sitä pullamössöpita-leipää ja käyttää sitä kaikessa missä sana ”leipä” on mainittu. Ja tietenkin jukurttihan oli majoneesia, valkoista, teollista, tunkkaista liejua. Salaattia taas nimeksi. Koko homma on hukutettu tuohon majoon ja kastikkeeseen muodostaen jokaisen terveysintoilijan painajaisen näköisen annoksen.
Entäpä sitten se väkevän ja miedon ero? Väkevä nyt ei ollut väkevää nähnytkään. Mieto kastike etikkainen tomaattilieju.
Entä liha? Noh juurikin sellaista mitä 6 euron annoksessa saa: eltaantuneen rasvan peittämä jauhelihalastu-settiä, joka jättää kitalakeen rasvakalvon. Ja seuraavana päivänä kyllä pierut haisee pahalle.
Ja miks mun vaatteet haisee sille eltaantuneelle rasvalla koko tun loppupäivän??

Kanari
Ravintola sijaitsee ihan Salon ydinkeskustan läheisyydessä Tivoli-yökerhoa vastapäätä ja pikkuräkälän vieressä. Sisätilat ovat aivan omaa luokkaa ja lattioita peittää marmoria muistuttava laatoitus. Hienoa. Sitten menun kimppuun – aah, täälläkin perussettiä kepsua ja pizzaa ja kaksi salladi-annosta. Noh, otetaanpa nyt sitten iskenderia muistuttava annos ”Alexander”, jossa onkin pitaleivän lisäksi ’feta’-juustoa. Joopa joo halvinta salaattijuustoa, jota ei todellakaan saisi edes kutsua tuolla nimellä saatika sitten edes kreikkalaistyyppiseksi salaattijuustoksi. Mikä perversio on tuottaa nämä juustot aina kuutioiksi? Ne näyttää irvokkaan teollisilta?? Hinta nyt oli sentään kohdallaan kuten näissä aina. Herää vain kysymys, että maksetaanko missään kepulassa alveja tai mitään työllisyyskustannuksista johtuvia kuluja kun ravintolat ovat alle puolillaan asiakkaita ja työntekijöitä on melkein yhtä paljon kuin asiakkaita vai ovatko nämä vain julkisia kulisseja rahanpesulle, josta kukkahattutädit hiljenevät pienemmän pahan edessä kun ulkomaalaisille on vain töitä ja jotain tekemistä. Mene ja tiedä sitten, mä olen vaan kuluttaja.
Noh, ”Alexander” oli juuri niin tyydyttävä kuin kuudella eurolla saa. Vaatteet eivät tosin haisseet tunkkaiselle rasvalle eikä seuraavana aamuna töihin ajaessa ollut kova kiire huussiin keskellä moottoritietä ajaessa… Ja niin väkevä-kastike EI ole väkevää. Tai sitten mun makunystyrät on fucked up. Tuskin.
Toisella Kanari-kerralla oli pakko ottaa kiekkoa. Valitsin perusmättösetin, jossa menun mukaan olisi kinkkua, ananasta ja aurajuustoa. Pizzan hyvyys ja huonouden määrittelevät ainakin minun mielestä pizzapohja ja käytettävä juusto sekä autenttiset lisukkeet. Nyt sitten sain eteeni juuri ja juuri syömäkelvollisen kiekon, joka tietenkin oli tätä samaa pitaleipätaikinatuotetta ja juusto kuitenkin turkulaisia heimoravintoloitaan aavistuksen parempitasoista maitotuotetta, mutta ei kuitenkaan mitään aidon pizzerian juuston tasoista kamaa. Suurena vitsinähän näissä kepuloissa on tuo ”kinkku”, joka oikeasti on halpaa puristetavaraa tai pahemmassa tapauksessa syömäkelvotonta lauantaimakkaran oloista jauhomössöä. Nyt kävi tuuri, tämä oli sitä juuri ja juuri syötäväksi kelpaavaa kamaa. ”Aurajuusto”… heh, ei kyllä ole. Hinta piirun verran alle 6 euroa

Pez kebab & grill
Paikallinen pertteliläinen kebab-kioski. Kyllä juuri sellainen jolle jääkiekossa maalivahdit viedään! Toisaalta en tiedä kuinka hyvin ne molarit näissä paikoissa viihtyy, mutta Pezissä ainakin viihtyvät rankat työn raatajat, jotka ovat tulleet tänne rakentamaan suomalaista unelmaa itärajan takaa tai eteläisestä Balttian valtakunnasta. Paikkaa piti kokeilla erään työkaverin kehuessa, että liha on täällä parhainta.
Menun kattoi myös perussetin (eli kebu-annosten ja pizzan) lisäksi myös hampurilaisannoksia ja peräti 2 (??) eri salaattiannosta. Ranskalaisten sijalle voi valita yrttiperunat. Noh, ensimmäsellä kerralla päätinkin ottaa kebu-salladin väkevällä.
Sama stoori kuin muissakin paikoissa – salaatti on ilmeisesti niin kallista tai aliarvostettu ainesosa, että sitä kuuluu olla 1/4 osa mitä normiravintoloissa on. Ja sitten väkevä… arvaa? Kyllä. Ei se mitään väkevää ole, mutta pieni poltto huulenpinnassa osoittaa, että jotain pientä yritystä löytyy.
Entäpä sitten se paljon kehuttu liha? Nojuu, onhan Pezissä liha parhain tähän asti kokeilluista paikoista, mutta ikäväkseni täytyy todeta, että mikään ei ole tähän asti voittanut turkulaista Kuningas Kebabin lihaa tai totta puhuakseni aitoa gyros-kebabia, jossa liha ei ole jauhelihaa vaan aitoa täyslihalastuja. Näitä ei varmaan Suomesta edes löydykään…
Toisella kerralla päätin kokeilla niitä yrttiperunoita. Joo, mielummin yrttiperunat kuin perusranet. Toimii ja kun lihakin on syötävää.
Tänään oli pakko ottaa vaihtelun vuoksi kiekko. Valikoimasta esiin pomppasi pepperoni-pizza, jossa kotipizzamaisesti joukkoon oli lykätty tonnikalaa? Puristit pudistaisivat päätään – miten makkara ja kala tulevat keskenään toimeen – noh, aika hyvin. Lisänä oli vielä punasipulia, joten tiedän kyllä, että flatus laulaa illalla.

Näiden kahden viikon tai 10 päivän aikana olen käynyt 8 kertaa karvakäsikebabilla kuten termi joissain piireissä kuuluu ja vain kerran syönyt toimistolla einessalaattisetin ja kerran olin suomipojan grillikipsalla Perttelissä. Jos nämä 10 kertaa pitäisi pistää järjestykseen hinnan, laadun ja hyvinvoinnin mittareilla niin taidan valita ensi viikolla ääs-marketin valmissalaatin perussetiksi. Nyt meinaan loppui pahoinvointi. Ja ensi vuonna pyrin saamaan lomani silloin kun henkilöstöravintolakin on kiinni koska kyllä peruskotiruoka voittaa mennen tullen kebut ja grilliruuan. Peter tule jo töihin!!

Long time no see niinkuin maailmalla sanotaan

Pian Go Down tuotteita myynnissä. Tsekkaa Shop.

Pitkästä aikaa täällä blogin ääressä ja aivan syystä nimittäin suvunjatko putkahti pihalle jo toukokuussa ja pinnan alla bisnes, siis sukellus-, ajoi siihen pisteeseen, että oman yrityksen perustaminen tuli ajankohtaiseksi. Jatkan jatkossa nimellä Go Down, joka tulee toiminimestäni eli Sukelluskoulu Go Down:ista. Mukana auttamassa perustamaan tätä pientä sukellusyritystä ovat olleet entiset mainostoimistokolleegani sekä lähipiirin lakimies ja isäni.
Pidemmittä puheitta – stay tuned…

Nyt myös Facebookissa: http://www.facebook.com/SukelluskouluGoDown

Kirjainyhdistelmä dm

Depeche Mode – Delta Machine (2013)

Sukelluspiireissä otsikonmukainen kirjainyhdistelmähän liitetään sukellusoppaan titteliin eli divemasteriin, mutta tässä kontektissa puhun vain brittiläisestä alternatiivi-elektropop-orkesterista ja setäpoppoon viimeisimmästä tuotoksesta, jota kirjainyhdistelmä myös noudattelee. Eli kyseinen trio-erektus on nimeltään Depeche Mode ja heidän viimeisin audiotuotos on nimeltään Delta Machine.

Henkilökohtainen historiani kyseisen orkesterin kohdalla tuli kuvioihin joskus lukio-aikoina 90-luvun alussa kun silloinen tyttöystäväni fanitti orkesteria ja kaupallisestikin hyvin menestynyt Violator-albumi ilmestyi 1990 oli kovasti kaikkialla soitettu tai näin minusta tuntui. Muistan hyvin kuin nykyisen Caribia kylpylähotellin (silloin Rantasipi Ikituuri) alakerrassa oli Peltimies-niminen juottola, joka ikäänkuin toimi välisiltana samoissa tiloissa toiminneelle yökkökerholle (Randez Vouz). Monasti jäimmekin tunnelmoimaan vain Peltimieheen sillä olihan siellä tuttuja, tunnelmaa ja tietenkin jukeboksi, jossa myös Violator-levy komeili. En tarkalleen muista montako silloista raha-yksikköä eli niitä ”mummon markkoja” tuli viskattua sisään kuunnellakseen Personal Jesus – tai Enjoy the Silence -kappaleita, mutta arvatenkin niitä meni paljon. Varmasti mallas-nautintoaineisiin meni enempi. 😉
Kuitenkin tuossa vaiheessa Depeche Mode oli minulle yhtä kuin Violator – ei enempää, ei vähempää – suurin piirtein minulle siis yhden levyn akti. Tosin tuolloin Turun klubi-skenessä järjestettiin kerran kuukaudessa ns. Alternative -iltoja ja jo silloin elektronisen alternatiivimusiikin muutkin aktit tulivat ikään kuin jollakin tasolla tutuksi.

Vasta muutama vuosi (1994) edellä mainituista tapahtumista tutustuin parhaaseen kaveriini Arto Alberttiin ja hänen isoveljeeni, hyvä ystävääni ja tiskijukkanakin (DJ Axu) tunnettu kaveri ikäänkuin toi elämääni kattavamman tarjonnan Depeche Modea ja tutustutti orkesterin varhaisempaan 80-luvun tuotoksiin. Myös muita silloisia tuttuja heppuja klubi/dj/levymyyjä-piireistä diggasi kovastikin Deppareita ja voisi jopa sanoa, että tarjontaa ja mahdollisuuksia tutustumiseen oli siis enemmän kuin runsaastikin.
Mikä sitten oli se ”koukku”, joka viehätti? Ennenkaikkea valokuvaaja Anton Corbijnin luoma visuaalinen ilme tai visuaalinen estetiikka oli erittäin koukuttavaa, mutta kaikkein tärkein oli kuitenkin erittäin synkkä musiikki, koukuttavat elektroniset soundit sekä synkät sanoitukset nuoren miehen elämään. Niin sanoituksista ei tosiaankaan ole pitkä matka mm. hevimetalliin ja enpä yhtään ihmettele miksi monet metallimusiikin artistitkin kertovat Depeche Moden toimineen vaikutuksena heille urallaan – nimetäkseni muutamia In Flames, Pain, Rammstein muun muassa.
Livenä olen orkesterin nähnyt joka kerta kun se on Suomen kamaralla esiintynyt eli neljästi 1998, 2001, 2006 ja 2010. Ensimmäinen keikka oli käytännössä kokoelmalevyn tiimoilta kasattu kiertua ja loput muut ovat olleet levykiertuita.

Delta Machine

Monille vanhan koulukunnan diggareille Depeche Mode eli kulta-aikaansa aina Songs of Faith and Devotion -albumiin asti ja tämän jälkeen kaikki on ollut silkkaa hevonpeetä. Tuohon em. levyyn asti bändihän oli nelikko, jonka jälkeen Alan Wilder lähti ovet paukkuen pois ja bändi jäi trioksi. Osittain allekirjoitan tämän väitteen, että musiikki Faith and Devotionin jälkeen muuttui huonompaan suunta kun laulaja Gahankin raitistui huumekiekuroista, mutta totta puhuakseni vaikka levyt ovat myyneet huonommin ja ollaan menty souditasolla populaarisempaan radioystävällisempään suuntaan ja MTV-tunnustuksia sun muita on tipahdellut, niin kyllä siellä myöhemmilläkin levyillä on perkeleen hyviä viisuja.
Delta Machine piti siis ostaa Deluxena tottakai. Silkasta kunnianosoituksesta kylläkin. Odotuksia ei juurikaan ollut vaan vähän niin kuin joku AC/DC:kin joka tekee aina perushyvän lätyn, ei se kuitenkaan kulta-aikojen tasoille ponnista. Niin oli myös Delta Machinen kohdalla.
Samalla kun olen tätä uusinta kuunnellut, olen myös kuunnellut kahta edellistä levyä (Playing the Angel 2005 ja Sounds of Universe 2009). Tein erään mielenkiintoisen havainnon; uudempi Depeche Mode levy tekee edeltävästä levystä hyvän. Eli Playing the Angel oli parempi kuin vuoden 2009 Sounds of Universe  ja taasen nyt ilmestyneen Delta Machine jälkeen Sounds of Universe kuulostaa hyvältä ja messevältä. Joku tietenkin sanoisi että ollaan menossa huonompaan suuntaan eli alamäki-efektiä. Ehkä näin, mutta soundit, jota kahdella edellisellä levyllä olivat, ovat paljon rupisempia ja raapivampia kuin Delta Machinen lähestulkoon tasapaksu poljento. Edellisissä oli enemmän käytetty kitaraa, uudessa menty tietyllä tapaa 80-luvun konepoljentoon teknobiittien kera.
Kuulin Radio Rockilta trion ”täytemiehen” Andy Fletcherin haastattelua viime viikolla ja kuulosti kyllä hassulta kun hän kertoi vierastavansa tai varoitti, että ’kokeileminen’ musiikissa voi olla pahasta. Eikö siis Depeche Mode nimenomaan tehnytkin oman tyylinsä kokeilemalla kun valmista pohjaa ei ollut olemassa? Kuulemma kokeilut kuuluvat jäsenien sivuprojekteihin??Tietyllä tapaa tämä selittää uuden lätyn vaisuuden – on valittu helppo tie ja käytetty hyväksi todettua kaavaa eli tehty ”Kaija Koot” tai ”Suurlähettiläät” eli sama levy kuin aiemmin samoilla biiseillä kuin edellisetkin…. Vai onko vain niin, että herrat ovat tehneet niin hienon albumin, että kaksikymmentä vuotta heitä kuunnellut tampio ei 3-4 ensimmäisellä kuuntelukerralla vielä ymmärtänyt erilaisten nyanssien päälle vai mitä? Ammattikriitikot ovat wikipedia mukaan antaneet melko posiitivisia arvioita ikäänkuin kunnioittaen kovaa statusta nauttivan orkesterin nimelle – siellä vilahtelee sanoja kuten tasavahva tai taattua… toisinsanoen tasapaksua tylsää. Arvioissaan kuitenkin The Independent antoi kokolaidallisen sanomalla, että ei ole aikoihin yhtä paskaa dm-levyä julkaistu. Hyvä. Meillä jokaisella on kaksi asiaa, jotka erottavat meidät toisistaan: peräreiät ja mielipiteet.
Odotan kuitenkin tässä vaiheessa jo remixejä Delta Machinen piiseistä jolloin alkuperäiset kipaleet ovat saaneet muiden artistien käsittelyssä aivan erilaisen sokerikuorrutuksen ja päälleen ja maistuvat rapeammalta – ehkä, ehkä eivät.

Kuumaa laava-Javaa

Intohimoisena – noh, ainakin omasta mielestäni – kahvinjuojana minulle vanha tuttuni, yökyöpeleiden ja lepakkovuorojen erikoisasiantuntija Wexu neuvoi kokeilemaan Taylorsin Hot Lava Java -nimistä kahvia. Jo neljä viikkoa kestäneen flunssan uusinnan nostaessaan päätään päätin hakeutua ammattilaiselle droppeja hakemaan ja samalla matkallahan olisin sopivasti keskustassa ja mahdollisuus hakea tätä suositeltua plöröä Stockmannin Herkusta.

Taylors Hot Lava Java

Hevoskuuri-antiobioottien jälkeen suuntasinkin kevein askelin Herkkuun ja samantien tietenkin kahvihyllyille. Esimerkillinen sorttimentti Stockkalta kyllä löytyy erikoismerkkejä ja tietenkin erikoishintaan mm. Tukholmassa bongaamani Zoegan kahvipaketti oli kaksi kertaa kallimpaa kuin kolmen kruunun maassa. Pussi Taylorsin Hot Lava Java maksoi yli 7 euroa ja todellakin pussi oli pieni, vaivaiset 227g eli puolet normaalin kahvipaketin koosta. Nyt ei kuitenkaan kilohintaa katsottu vaan tätä oli saatava hintaan mihin tahansa, olinhan täällä sitä varten. Ja koska nyt oli jo alku-ilta kun pääsin vihdoin kotiin, päätin odottaa seuraavaan aamun ennenkuin korkkaan pusselin.

Ding Dong ja kello on 08:05 lauantai-aamuna – lääkkeenottamisen aika ja perheen pienimmän piirrettyjen tuokio. Aamupalan suunnitteluun en muista käyttäneeni koskaan näin paljon suunnittelua kuin nyt – kaikki pitää tehdä oikeassa järjestyksesssä, jotta koetestaus olisi onnistunut ja kahviorgasmi maksimaalinen. Ensimmäinen askel oli kuitenkin paketin avaaminen ja tarkka nuuskiminen – aah, kuin poltettua tuhkaa. Tuoksu vierailee hajuhermostossani ainakin kaksi kolme minuuttia tuottaen jo pientä heraa kielelle!! Tämän on pakko olla hyvää jos makuhermoja kutkuttaa pelkkä tuoksu huomioonottaen, että tukkoisuuden vuoksi olin aloittanut myös Duact-kuurin saadakseni onteloideni limakalvoja vähän vähemmän tukkoisaksi. Hitto, tämä on pakko oltava hyvää!
Kahvipurujen väri on melko haaleata ollakseen tummapaahtoista. Koostumus hienostuneen pientä ja pyöreätä ja selvästikin robustaakin tähän on lisätty tuomaan potkua – tummemmat hiput.
Tarkka mittaus, puhtaat vedet Moccamasteriin ja nappi päälle, antaa palaa ja kahvin tippua. Nyt pitää valmistella pikapikaa pikkutytölle paahtoleivät ja tykötarpeet, maidot ja mehut, jotta ajastus olisi täydellinen. Noin 3 minuuttia ja 27 sekuntia myöhemmin istumme aamupalapöytään lapsella oma setti, minulla Lava Javat tietenkin Haisuli-kupissani, jonka kummipojaltani Jannelta taannoin sain syntymäpäivälahjaksi. Nuuhkinta. Hmm… samaa tuhkamaista aromikkuutta ilman ruotsalaisten tummapaahtokahvien kitkeryyttä tai suomalaisten kuraveden kissanpissamaisuutta. Väri: tummapaahtoiselle tuttua tummempaa. Ensimaku; Ääh, melko lattea tai mitään sanomaton, mutta tuhkamaisuus tulee pyöreästi jälkimakuna makuhermoihin. Erilaista – kyllä, ruotsalaisten tummapaahtojen koukku on pienessä terävässä pistävyydessä (syrlighet), joka antaa lisää kepitystä. Ensimmäinen kuppi valahtaa alas melko tasaiseen tahtiin. Pitää kuitenkin muistaa, että ei tässä nyt mitään suomalaisten sumpille tyypillistä kielenkärkipään kakanmakua tai kalvomaista tunnetta jäänyt. Toinen kuppi, nyt seos on enemmän laskeutunut ja Moccamaster lämmittänyt hieman pannua. Paremmalta maistuu toinen kupillinen – se on enemmän aromakkaampi ja aamupala-aineisten kanssa sekoittuvat muut maut eivät vaivaa ollenkaan. Nyt käytännössä maistuu poltetun maan arabica pavuille tyypillinen rikas maku vaikka edelleen pieni terä puuttu ja sen korvaa hienovarainen tuhkan tuntuinen maku. Mielleyhtymänä todellakin on tulivuoren rinteillä kasvava kahvipensasparatiisi trooppisessa ilmassa auringon piiskatessa parastaan. Aah, mieleni lentää kauas pois kylmästä pienelle trooppiselle saarelle Aasiassa, jota ympäröi turkoosin sininen hypnotisoivan kirkas vesi ja kaikkialla on vihreämpää palmustoa kuin missään muualla, hiekka on kylmän valkoisen lumen väristä ja taustalla soi syvästi bassovoittoinen Bob Marleyn Natural Mystic.

Taylors Hot Lava Java  ei ole parasta kahvia, mutta hyvinkin pääsee ensiarviolla top 3. Ehkä tämä on vain tottumuskysymys koska tuhkainen maku on minulle uusi tuttavuus, jota pitää ehdottomasti saada vielä lisää. Suosittelen erityisesti kaikille hyvästä kahvista pitäville parempiin kiirettömiin aamuihin – kofeiinia tästä tuotteesta löytyy kyllä! Suosittelen myös niille, jotka eivät ihan kaikista tummimmasta ranskalaisesta paahdosta välitä – tämä oli kyllä tummaa, mutta ei niin tummaa kuin länsinaapurimme extra mörk rostit. Saatavilla ainakin Turun Stockmann Herkusta hintaa 7 euroa ja rapiat. Voisin melkein todeta, että tästä kahvista tulee tuliaispaketti vieraille mennessä – siis ainakin sellaisille, jotka kahvista pitävät – Tomppa, ’varo’ 😉

Tämä on myös UTZ sertifioitu kahvi eli reilua kauppaa ja kestävää kehitystä ilman ihmisten ja luonnon riistoa.

Nassi

Juu. Se on se Network Attached Storage eli kotoisammin NAS tai nassi tai verkkolevy eli mistä mainitsin jo taannoin käsitellessäni mediacenteriäni täällä. Nyt tulee puhdasta nörttiasiaa, joten jätä tähän jos ei kiinnosta. 😉 Tai lue ihmeessä jos olet seuraavan kappaleen alkukantainen luolamies-asteella tallennuksessa.

Niin aiemmin pohdiskelin tallennuskapasiteetin nostamista sekä pikkasen redundanssia eli vikasitoisuutta yhden levyasema verkkolevyn tilalle. Kehityskaarihan kaikilla kodin pikkunörteillä tai sellaiseksi mieltävillä alkaa siitä, että talletetaan ne hörhöilykuvat digikamerasta ja muut kivat pikku musiikkipätkät suoraan tietokoneen kovalevylle talteen. Sitten yksi kaunis päivä ja kone sanoo poks. ”No voi *piip*, miksen mä ottanut varmuuskopioita niistä – voisko ne mitenkään saada sieltä talteen?” Juu tässä vaiheessa kotikompuutteri-petteri on luolamies. Ei hyvä.

Seuraavaksi lähdetään reippain mielin kodinkonekauppaan ja ostetaan ulkoinen USB-kovalevy, jonne ne kuvat ja muut tärkeät tiedostot tullaan sitten ottamaan talteen. Failure. Eli taas virhe. Nyt siirretään ongelma pois tietokoneelta toiselle vikaherkälle laitteelle, joka hajoitessaan aiheuttaa luolamies-nörtissä yhtä lailla negatiivisia tuntemuksia ja suuren määrä kirosanoja.

”No jospa tallettaisin ne tärkeät tiedot sekä tietokoneelle että varmuuskopioisin sinne kovalevylle?” Noh, siitä vaan, mutta lyödäänkö vetoa, että muistat tasan tarkkaan tehdä varmuuskopioita kaksi viikkoa, jonka jälkeen tilanne on se, että kun seuraavan kerran kone sanoo poks niin sieltä kovalevyltä puuttu varmasti ronski biitti dataa? Niinpä.

”No mitä mun pitäis sitten tehdä? Olisko joku automaattinen varmuuskopionti mahdollista suoraan tietokoneelta, että mun ei tarttis välittää mistään tai muistaa mitään?” Juu, kyllä näinkin voidaan tehdä niin PC:llä kuin Mac:llä. PC vaatii aika lailla tietotaitoa, että luolamiehen pitää soittaa sille hepulle kaveripiirissä joka on se joka on töissä IT-alalla kun se varmaan osais tehdä sen. No, entä sitten kun paska osuu tuulettimeen? Soitatko taas sille kaverille, jolla laskelmiesi mukaan ei ole elämää vaan on sun ilmainen atk-tuki 24/7? Entäpä omenapuolen porukoilla? Vastaus on: helppoa kuin heinänteko, mutta taas tullaan siihen rautapuolen luotettavuuteen. Nimittäin hyvä ihmiset USB-kovalevyt kestävät keskimäärin takuuaikansa eli 12-24 kuukautta, jonka jälkeen ne ovat ns. (kalastus) verkonpainoksi soveltuvaa jätettä. Itsellä meni kolme tai neljä USB-levyä tasan tarkkaan verkon painoksi aina vuoden välein, että takuuajan umpeuduttua varauduin jo ostamaan uuden levyn ja tekemään kopion vanhasta uuteen juuri ennenkuin mitään ehti kadota ikuiseksi ajoiksi. Tässä vaiheessa datamäärätkin olivat jo kasvaneet eikä tietokoneelle voinut tallettaa mitään…

”No mitäs kun meillä kotona haluttais katsoa kuvia myös telkkarista ja sit meillä on noita älypuhelimia ja täppäreitä? Ehkä musaakin vois kuunnella muualla kuin tietokoneen vieressä nököttävistä pikkupurkki-kauittimista?” Hanki verkkolevy eli NAS! Nojuu, vähän enemmän joutuu panostamaan vielä kaapeleihin ja ehkä voisi ylimääräinen reititinkin olla poikaa. Ehkä jopa sähköverkon kautta luomaan sisäverkko kotiin tai langaton reititin, että älypuhelimet ja täppäritkin saataisiin orjuutettua. Eli sotavarustelu alkaakoon.

Noniin nyt aletaan olla sillä vallankumouksellisella asteella, että hommassa on jotain järkeä. Tehdään koti-pilvipalvelu!
Tässä kehitysvaiheessa minä elin tammikuun 2013 loppuun asti. Minulla oli uudehkossa omakotitalossa palveluntarjoajan (Sonera) ADSL-modeemi (teknisessä tilassa) ja koko talo kaapeloitu ajanmukaisesti niin, että jokaisessa huoneessa kaksi ulostuloa. Tärkeimmiksi paikoiksi mielsin jo alkuvaiheessa työhuoneeni, jossa kaksi pöytäkonetta tulisi majailemaan sekä työläppäri silloin tällöin. Vieläkin tärkeämmäksi paikaksi tulisi televisio-huone, jota arvoisa avovaimoni kutsuu ’luolakseni’. Sieltä nimittäin löytyy 46″ television lisäksi PS3, kotiteatterivärkit ja kotiteatteri-pc. Ylimääräisinä ostoksina kaksi kytkintä, jolla yhdestä piuha-yhteydestä voidaan jakaa useampi sekä teknisessä tilassa olevalle huonokenttäisellä langattomalle verkolle repeater eli verkon laajentaja mokkula yhteen pistorasiaan talon keskivaiheilla.

Final Chapter

Minullahan siis oli se yksilevyinen verkkolevy (Iomega 1T), joka alkoi olla elämänsä ehtoopuolella aivan kuten ne mainitut USB-levytkin. Se oli äänekäs ja tilakin alkoi loppua kesken; musiikkia ja kuvia ja videopätkiä oli kerääntynyt vuosien varrella sellainen määrä, että nyt oli aika tehdä jotakin. Luonnollisesti semi-nyky-nörttinä päätin katsastaa aluksi hintojen puolesta tarjontaa ja asentin itselleni kipurajaksi 350 € asemalle jossa olisi kaksi vaihdettavaa levypaikkaa. Seuraavaksi kysäisin kovimmalta kaveripiirini nörtiltä, Maxilta. Hän itsepäisesti vannoi vain yhden valmistajan nimeen: Synology. Miksi? No, koska hänellä oli saman merkkinen asema ollut jo monta vuotta ja uusikin oli jo tilauksessa.
Päätin sitten arpoa mistä lähtisin ”Synistä” tilaamaan. Britti-Amazon möi laitetta 190€ hintaan eli tässä olisi pelkkä asema ei vielä levyjä, ne pitäisi siis ostaa erikseen. Hetken mielijohteesta päätin pistää haisemaan ja tilasin asemakehikon Briteistä. Pikkujuutalaisena päätinkin ottaa ilmaisen kotiinkuljetuksen eli matka sumuisilta saarilta tulisi kestämään 8-10 työpäivää. Joten minulle jäi aikaa puntaroida itse levyjä ja mistä ne hankkisin. Halvimmat löytyivätkin paikallisen suuruden eli Jimmsin valikoimista: 3 teratavun levyt 3 vuoden takuuajalla. Maxhan oli takonut päähäni ideaa, että levyille pitää olla 5 vuoden täystakuu eikä mitään muuta kannata ajatella. Kuitenkin nuo 5 vuoden takuulla varustetut levyt maksoivat kaksi kertaa enemmän kuin 3 vuoden takuulla, joten nyt tässä vaiheessa päätin olla uhkarohkea – en nyt ihan mutta hieman ja tilasin nuo Western Digitalin levyt  sopuisaan á 155,90 hintaan. Budjettihan kusi täysin, mutta jos kerran Max kehui niin nylkisin sen nahat jos ostos olisi huono.
Vihdoin ja viimein tammikuun viimeisenä päivänä koko setti oli kotona. Tällä kertaa perus-koti-insinööri jäi pois ja ajattelin, että yli 500 € setti on koottava oikein tai ketuttaisi oikein kunnolla jälkeenpäin jos jotain menisi vikaan. Eli suomeksi L U I N   K Ä Y T T Ö O H J E E N varmaan ekaa kertaa elämässäni. Levyt ineen, piuhat kiinni ja kone verkkoon ja verkkovirtaan. PUM PUM. Siinä se oli – ei orgasmia. Häh, tässäks tää nyt oli? Epätoivosesti yritin asennella asennuslevyltä ohjaamissoftaa, mutta ei. Sitten viimeinen oljenkorsi käytettävänä – kilauta kaverille! Puhelintuen kautta Max sai selkokielisesti ohjattua ja kerrottua miten ohjaussofta asennetaan ja toimii ja 30 minuutin jälkeen tuli se ORGASMI. Jee miten hienoa! Lopputuloksena oli siis kahden levyn NAS asema joka RAID tilassaan tallettaa/peilaa molemmille levyille kaiken siellä olevan datan. Eli jos nyt toinen levyistä päättää sanoa poks, tulee minulle siitä sähköposti tai SMS muistuksena ja ei muutakuin uutta levyä tilalle!
Olen nyt onnellinen nörtti koska nykyään mitkään tärkeät tiedostot koskaan ole vaarassa tippua bittitaivaaseen ja mikä hienointa voin missä vaan milloin vaan millä alustalla tahansa katsoa ja näyttää kaikki kuvani tai videopätkäni. Noh, tämä on vielä viimeinen on vielä suunnitelmissa, mutta Synology 212J pystyy tähän ja paljon muuhun. Helposti, hienosti ja varmasti. Ja sitten vasta kun nuo loppusäädöt on kohdillaan voin sanoa päässeeni kehityspolulla viimeinkin nykynörtiksi. Unohtakaa ne USB-asemat ja satsatkaa kerralla hyvään.

Synology 212J NAS-asema

Highway to Hell

Niin se on jokapäiväinen tie minulle Saloon tai Salosta Turkuun. En tarkoita sillä sitä, että töihin meneminen tai sieltä lähteminen tuottaisi tuskaa, mutta tarkoitan tällä kanssa-autoilevia mulkvisteja. Suomalainen autoilija on itseriittoinen paskiainen, joka ei ota muita huomioon. On vain minä-minä -menttaaliteetti. Muistatko aikoinaan valistuskampanjan turvavälistä televisiossa? Mainoksessa oli kaksi bulldogia ja toinen juoksi toisen perässä kiinni. Se on kyllä purrut ihmisiin maanteillä ja moottoriteillä, mutta entäpä sitten se sellainen turvavälin jättäminen kun nopeampi takaatuleva tulee heittämällä ohi ja samantien eteen? Se juuri hatuttaa eniten. Lasinpesunnestettä menee 2-3 litraa puolessatoista viikossa kun joka hemmetin ”audi-kuski” tulee ns. silmille. Hyvät ihmiset turvaväli ei tarkoita vain, että takana tuleva pitää välin turvallisena vaan myös sitä että ohittava auto pitää turvallisen välin ohittavaansa!

Bon Scott (oikealla) kauan sitten

Highway to Hell on myös ajankohtainen tänään. Nimittäin 23 vuotta sitten kuoli eräs Ronald Belford ”Bon” Scott (1946- 1980), joka oli vasta 34 vuotias kuolleessaan ja sellaisessa tilanteessa uraansa, että vain taivas oli rajana menestykselle. Sex, drugs and rock n’ roll tai Bonin huumeenahan oli laillinen nautintoaine alkoholi. Valitettavasti itse ”löysin” Bon Scottin AC/DC:n vasta 2000-luvun puolella erään entisen kollegani, veli Jannen, avustuksella. Vaikka olisinkin löytänyt bändin jo Bonin elinaikana, niin tuskin olisin vuonna 1976 päässyt todistamaan rock-legendaa livenä kolmevuotiaana Suom

essa. Siksipä pistänkin tänään soimaan vain Bon Scottin aikaista australialaisen rock-suuruuden musaa. R.I.P. (Rock In Peace) Bon!

Lisäkaneettina pidän kyllä huolen siitä, että tuleva jälkikasvuni saa annoksen AC/DC:tä ja Bon Scottia jo ’äidinmaidossa’ ja tietää, että It’s Long Way to the Top (If You Wanna Rock and Roll)!

Ensimmäinen vaatekappaleeni syntymättömälle lapselleni ostettu! 🙂

Tukholma, hylkyjä ja kahvia

Matkailu avartaa muutakin kuin kukkaron nyörejä. Matkustin toissa viikolla Tukholmaan päiväksi pienen sukeltavan joukkion kera. Tämä oli palkintomatka osallistumisesta rantojen siivousoperaatioon viime vuoden syyskuussa. Siljan sponsoroima palkinto kuitattiin vasta nyt helmikuussa kun muulloin matkalle lähteviä olisi ollut pääjehu Moisalan lisäksi vain minä ja pari muuta. Noh, nytkin matkalla oli meidän lisäksi vain kaksi henkilöä.

Tuli myös testattua ’uusi’ Silja Turku-Tukholma reitillä eli Silja Tallink Baltic Princess, joka on muutaman vuoden sisaralustaan, Silja Tallink Galaxya, nuorempi. Laivahan oli täysi kopio sisarestaan ja melkolailla tehty nopeille yhteyksille Helsingin ja Tallinnan kaljaralliin. Kuitenkin kiitokseni osuu ravintolavalikoimalle joka uupui aiemmin virkaa toimittavalta Silja Europelta. Molemmilla reissuilla päädyimme venäläiseen ravintolaan ruokailemaan. Princessillä ravintola on nimeltään Katarina ja Galaxyn vastaava Alexander – itänaapurin entisten hallitsijoiden mukaan siis.

Lähtö Turun terminaalista tapahtui torstai-iltana ja perillä oli siis tarkoitus olla seuraavana aamuna. Harmittavasti – joukko nuorisoa oli tietenkin matkassa mukana ja yön pikkutunnit olivat siis sen mukaiset 5. kannella joka oli kaiken lisäksi allergia-kansi eli ei käytävämattoja peittämään korkokenkien klopsetta.
Huonosti nukutun yön aamu oli vaisu. Tukholma oli aamu seiskalta vasta heräilemässä ja Gärdetin tunnelbana-asema oli ensimmäinen etappi. Asemalla teimme 15 euron sijoituksen 24-tunnin paikallisliikennekorttiin, jolla saisi matkustaa kaikilla julkisilla menopeleillä niin kiskoilla, tiellä, maanalla kuin vesilläkin. Sijoitus osottautui kannattavaksi. Suosittelen.

Ensimmäinen kaupunkikohde oli Sergelin tori, jossa vuoden 1995 maailmanmestaruuttakin kuulemma pateettisesti juhlittiin ja Sergelin läheisyydessä oleva Scandic. Jes, aamupala joka kestää 3 tuntia, Löfsbergs lilaa ja mahdollisuus heivata reppu.

Hetken sotasuunnitelmia oikoessa päivän kulku olisi seuraava: Wasa-museo, kierros vanhassa kaupungissa, takaisin Djurgårdenin saarelle ja Wasan vieressä oleva Dykhuset-sukellusaiheinen museo. Siitä sitten veskat kyytiin, shopping-shopping ja takaisin laivaan.

Wasalle ehdimme juuri avautumisen hetkellä aamutuimaan kello 10.00. Olimme matkanneet Sergelin läheisyydestä Kungsträdgårdenilta ratikka 7:lla muutaman minuutin Djurgårdenin saarelle ja aikaa oli vielä muutama minuutti, jotta seurueemme geokätkeilijä voisi löytää jonkun sellaisen geokätkön ennen ovien avautumista. Minä taasen päätin käväistä Estonia-laivan muistomerkillä katsomassa löytyisikö sieltä sukulaiseni nimi. Sieltä löytyi Sepon nimi ja päätin pitää hetken hiljaisen muiston kunnioitaakseni Seppoa ja muita hukkuneita.

Wasa-laiva, hieno puinen hylky ja hieno museo. Nykytekniikka oli hienosti otettu mukaan vaikka suurinta osaahan museosta valloitti vuosisatoja vedessä lojuneet osat. Museossa oli pakko nähdä pari esitystä ja tässä vaiheessa huonosti nukuttu yö alkoi raapia takaisin eikä kofeiinin tuomasta helpotuksesta ollut enää mitään jäljellä.

Palasimme takaisin urbaaniin city-maisemaan eli Vanhaan kaupunkiin yhteysaluksella Gröna Lundin huvipuiston vierestä. Olen ollut monasti Vanhassa kaupungissa ja tämä vuoden aika ei ollut selvästikään otollinen. Loskaa, paskaa, kylmä viima ja väsymys. Tylsää.
Kävelymatka takaisin Sergelin Scandicciin ja hakemaan museohepulle pullollinen tuliaista eli Captain Morganin tummaa hyvää. Matkan varrella oli pakko käydä istumassa alas ja juoda jotain lämmintä. Siinä olikin joku kreikkalaismesta, jonka omistaja oli juurikin niin veemäinen otus kuin kotimaassaakin ovat – päällekäyvä molo joka ei ymmärtänyt ettemme halua syödä vaan juoda lämmintä. Hänen ilmestään oli luettavissa suuri halveksunta suomalaisia kohtaan.
Jälleen kerran matkattuamme seiskalla Djurgårdeniin pääsimme Dykhusettiin sisälle sivuoven kautta. Captain Morgan lahjaksi ja vastalahjaksi lyötiin bilboa hanskaan. Jes, paras museo evö – sukejuttuja ja olutta. Dykhusethan on vanha Ruotsin laivaston sukellusveneharjoituspatteri, jossa vesialtaat ja sukelluslääketieteelliset tutkimusaparaatit olivat vieläkin paikallaan. Lisänä paikalle oli raijattu replikoita vuosisatoja vanhoista varusteista sekä 70-80 luvun happirebejä sekä muutama uudempikin (silti vanhoja) manurebejä. Parin tunnin tiivin esitelmöinnin ja kulahtaneiden varusteiden jälkeen suunnistimme takaisin kaupungin ydinkeskiöön.

Ajatuksissani Åhlensin tavaratalossa oli vain kofeiini. Sainkin mahdollisuuden toteuttaa itseäni alakerran Hemköpissä ja mukaani tarttui 4,5 kiloa ehtaa mörkröstiä Gevalialta, Zoegalta ja Löfsbergiltä. Ajatuksissani vilistä vain seuraava aamu kotona ja kuinka antaisin itselleni kahvi-orgasmin…

Niino mielessäni oli myös tuleva ilta ja koska oli perjantai, ajattelin että minkähänlaista älämölöä molopäät tällä kertaa pitävät. Kuitenkin iltalaiva oli tyhjääkin tyhjempi ja hyttikerrokseksi oli laitettu 9. kansi poissa vilinästä ja ramppaamisesta. Tuliais-tax free suklaat, nikotiini-nautinto-aineita ja sitten syömään venäläisittäin ja sit punkkaan oli illan kulku. Illallinenkin sujui nätisti tietenkin siihen pisteeseen asti kunnes viereiseen pöytään istutettiin kolmen keski-ikäisen ruotsalaispariskunnan poppoo. Ei jumalauta eikö hurri tajua olla hiljempaa? Nehän huutaa kuin arabit! TTU!
Noh, onneksi sain nukkua yöni rauhassa ja aamulla mukavan taksimatkan jälkeen pääsin vihdoinkin kotiin keittämään Gevalian Monsoon Stormit!