Kuumaa laava-Javaa

Intohimoisena – noh, ainakin omasta mielestäni – kahvinjuojana minulle vanha tuttuni, yökyöpeleiden ja lepakkovuorojen erikoisasiantuntija Wexu neuvoi kokeilemaan Taylorsin Hot Lava Java -nimistä kahvia. Jo neljä viikkoa kestäneen flunssan uusinnan nostaessaan päätään päätin hakeutua ammattilaiselle droppeja hakemaan ja samalla matkallahan olisin sopivasti keskustassa ja mahdollisuus hakea tätä suositeltua plöröä Stockmannin Herkusta.

Taylors Hot Lava Java

Taylors Hot Lava Java

Hevoskuuri-antiobioottien jälkeen suuntasinkin kevein askelin Herkkuun ja samantien tietenkin kahvihyllyille. Esimerkillinen sorttimentti Stockkalta kyllä löytyy erikoismerkkejä ja tietenkin erikoishintaan mm. Tukholmassa bongaamani Zoegan kahvipaketti oli kaksi kertaa kallimpaa kuin kolmen kruunun maassa. Pussi Taylorsin Hot Lava Java maksoi yli 7 euroa ja todellakin pussi oli pieni, vaivaiset 227g eli puolet normaalin kahvipaketin koosta. Nyt ei kuitenkaan kilohintaa katsottu vaan tätä oli saatava hintaan mihin tahansa, olinhan täällä sitä varten. Ja koska nyt oli jo alku-ilta kun pääsin vihdoin kotiin, päätin odottaa seuraavaan aamun ennenkuin korkkaan pusselin.

Ding Dong ja kello on 08:05 lauantai-aamuna – lääkkeenottamisen aika ja perheen pienimmän piirrettyjen tuokio. Aamupalan suunnitteluun en muista käyttäneeni koskaan näin paljon suunnittelua kuin nyt – kaikki pitää tehdä oikeassa järjestyksesssä, jotta koetestaus olisi onnistunut ja kahviorgasmi maksimaalinen. Ensimmäinen askel oli kuitenkin paketin avaaminen ja tarkka nuuskiminen – aah, kuin poltettua tuhkaa. Tuoksu vierailee hajuhermostossani ainakin kaksi kolme minuuttia tuottaen jo pientä heraa kielelle!! Tämän on pakko olla hyvää jos makuhermoja kutkuttaa pelkkä tuoksu huomioonottaen, että tukkoisuuden vuoksi olin aloittanut myös Duact-kuurin saadakseni onteloideni limakalvoja vähän vähemmän tukkoisaksi. Hitto, tämä on pakko oltava hyvää!
Kahvipurujen väri on melko haaleata ollakseen tummapaahtoista. Koostumus hienostuneen pientä ja pyöreätä ja selvästikin robustaakin tähän on lisätty tuomaan potkua – tummemmat hiput.
Tarkka mittaus, puhtaat vedet Moccamasteriin ja nappi päälle, antaa palaa ja kahvin tippua. Nyt pitää valmistella pikapikaa pikkutytölle paahtoleivät ja tykötarpeet, maidot ja mehut, jotta ajastus olisi täydellinen. Noin 3 minuuttia ja 27 sekuntia myöhemmin istumme aamupalapöytään lapsella oma setti, minulla Lava Javat tietenkin Haisuli-kupissani, jonka kummipojaltani Jannelta taannoin sain syntymäpäivälahjaksi. Nuuhkinta. Hmm… samaa tuhkamaista aromikkuutta ilman ruotsalaisten tummapaahtokahvien kitkeryyttä tai suomalaisten kuraveden kissanpissamaisuutta. Väri: tummapaahtoiselle tuttua tummempaa. Ensimaku; Ääh, melko lattea tai mitään sanomaton, mutta tuhkamaisuus tulee pyöreästi jälkimakuna makuhermoihin. Erilaista – kyllä, ruotsalaisten tummapaahtojen koukku on pienessä terävässä pistävyydessä (syrlighet), joka antaa lisää kepitystä. Ensimmäinen kuppi valahtaa alas melko tasaiseen tahtiin. Pitää kuitenkin muistaa, että ei tässä nyt mitään suomalaisten sumpille tyypillistä kielenkärkipään kakanmakua tai kalvomaista tunnetta jäänyt. Toinen kuppi, nyt seos on enemmän laskeutunut ja Moccamaster lämmittänyt hieman pannua. Paremmalta maistuu toinen kupillinen – se on enemmän aromakkaampi ja aamupala-aineisten kanssa sekoittuvat muut maut eivät vaivaa ollenkaan. Nyt käytännössä maistuu poltetun maan arabica pavuille tyypillinen rikas maku vaikka edelleen pieni terä puuttu ja sen korvaa hienovarainen tuhkan tuntuinen maku. Mielleyhtymänä todellakin on tulivuoren rinteillä kasvava kahvipensasparatiisi trooppisessa ilmassa auringon piiskatessa parastaan. Aah, mieleni lentää kauas pois kylmästä pienelle trooppiselle saarelle Aasiassa, jota ympäröi turkoosin sininen hypnotisoivan kirkas vesi ja kaikkialla on vihreämpää palmustoa kuin missään muualla, hiekka on kylmän valkoisen lumen väristä ja taustalla soi syvästi bassovoittoinen Bob Marleyn Natural Mystic.

Taylors Hot Lava Java  ei ole parasta kahvia, mutta hyvinkin pääsee ensiarviolla top 3. Ehkä tämä on vain tottumuskysymys koska tuhkainen maku on minulle uusi tuttavuus, jota pitää ehdottomasti saada vielä lisää. Suosittelen erityisesti kaikille hyvästä kahvista pitäville parempiin kiirettömiin aamuihin – kofeiinia tästä tuotteesta löytyy kyllä! Suosittelen myös niille, jotka eivät ihan kaikista tummimmasta ranskalaisesta paahdosta välitä – tämä oli kyllä tummaa, mutta ei niin tummaa kuin länsinaapurimme extra mörk rostit. Saatavilla ainakin Turun Stockmann Herkusta hintaa 7 euroa ja rapiat. Voisin melkein todeta, että tästä kahvista tulee tuliaispaketti vieraille mennessä – siis ainakin sellaisille, jotka kahvista pitävät – Tomppa, ’varo’ 😉

Tämä on myös UTZ sertifioitu kahvi eli reilua kauppaa ja kestävää kehitystä ilman ihmisten ja luonnon riistoa.

Nassi

Juu. Se on se Network Attached Storage eli kotoisammin NAS tai nassi tai verkkolevy eli mistä mainitsin jo taannoin käsitellessäni mediacenteriäni täällä. Nyt tulee puhdasta nörttiasiaa, joten jätä tähän jos ei kiinnosta. 😉 Tai lue ihmeessä jos olet seuraavan kappaleen alkukantainen luolamies-asteella tallennuksessa.

Niin aiemmin pohdiskelin tallennuskapasiteetin nostamista sekä pikkasen redundanssia eli vikasitoisuutta yhden levyasema verkkolevyn tilalle. Kehityskaarihan kaikilla kodin pikkunörteillä tai sellaiseksi mieltävillä alkaa siitä, että talletetaan ne hörhöilykuvat digikamerasta ja muut kivat pikku musiikkipätkät suoraan tietokoneen kovalevylle talteen. Sitten yksi kaunis päivä ja kone sanoo poks. ”No voi *piip*, miksen mä ottanut varmuuskopioita niistä – voisko ne mitenkään saada sieltä talteen?” Juu tässä vaiheessa kotikompuutteri-petteri on luolamies. Ei hyvä.

Seuraavaksi lähdetään reippain mielin kodinkonekauppaan ja ostetaan ulkoinen USB-kovalevy, jonne ne kuvat ja muut tärkeät tiedostot tullaan sitten ottamaan talteen. Failure. Eli taas virhe. Nyt siirretään ongelma pois tietokoneelta toiselle vikaherkälle laitteelle, joka hajoitessaan aiheuttaa luolamies-nörtissä yhtä lailla negatiivisia tuntemuksia ja suuren määrä kirosanoja.

”No jospa tallettaisin ne tärkeät tiedot sekä tietokoneelle että varmuuskopioisin sinne kovalevylle?” Noh, siitä vaan, mutta lyödäänkö vetoa, että muistat tasan tarkkaan tehdä varmuuskopioita kaksi viikkoa, jonka jälkeen tilanne on se, että kun seuraavan kerran kone sanoo poks niin sieltä kovalevyltä puuttu varmasti ronski biitti dataa? Niinpä.

”No mitä mun pitäis sitten tehdä? Olisko joku automaattinen varmuuskopionti mahdollista suoraan tietokoneelta, että mun ei tarttis välittää mistään tai muistaa mitään?” Juu, kyllä näinkin voidaan tehdä niin PC:llä kuin Mac:llä. PC vaatii aika lailla tietotaitoa, että luolamiehen pitää soittaa sille hepulle kaveripiirissä joka on se joka on töissä IT-alalla kun se varmaan osais tehdä sen. No, entä sitten kun paska osuu tuulettimeen? Soitatko taas sille kaverille, jolla laskelmiesi mukaan ei ole elämää vaan on sun ilmainen atk-tuki 24/7? Entäpä omenapuolen porukoilla? Vastaus on: helppoa kuin heinänteko, mutta taas tullaan siihen rautapuolen luotettavuuteen. Nimittäin hyvä ihmiset USB-kovalevyt kestävät keskimäärin takuuaikansa eli 12-24 kuukautta, jonka jälkeen ne ovat ns. (kalastus) verkonpainoksi soveltuvaa jätettä. Itsellä meni kolme tai neljä USB-levyä tasan tarkkaan verkon painoksi aina vuoden välein, että takuuajan umpeuduttua varauduin jo ostamaan uuden levyn ja tekemään kopion vanhasta uuteen juuri ennenkuin mitään ehti kadota ikuiseksi ajoiksi. Tässä vaiheessa datamäärätkin olivat jo kasvaneet eikä tietokoneelle voinut tallettaa mitään…

”No mitäs kun meillä kotona haluttais katsoa kuvia myös telkkarista ja sit meillä on noita älypuhelimia ja täppäreitä? Ehkä musaakin vois kuunnella muualla kuin tietokoneen vieressä nököttävistä pikkupurkki-kauittimista?” Hanki verkkolevy eli NAS! Nojuu, vähän enemmän joutuu panostamaan vielä kaapeleihin ja ehkä voisi ylimääräinen reititinkin olla poikaa. Ehkä jopa sähköverkon kautta luomaan sisäverkko kotiin tai langaton reititin, että älypuhelimet ja täppäritkin saataisiin orjuutettua. Eli sotavarustelu alkaakoon.

Noniin nyt aletaan olla sillä vallankumouksellisella asteella, että hommassa on jotain järkeä. Tehdään koti-pilvipalvelu!
Tässä kehitysvaiheessa minä elin tammikuun 2013 loppuun asti. Minulla oli uudehkossa omakotitalossa palveluntarjoajan (Sonera) ADSL-modeemi (teknisessä tilassa) ja koko talo kaapeloitu ajanmukaisesti niin, että jokaisessa huoneessa kaksi ulostuloa. Tärkeimmiksi paikoiksi mielsin jo alkuvaiheessa työhuoneeni, jossa kaksi pöytäkonetta tulisi majailemaan sekä työläppäri silloin tällöin. Vieläkin tärkeämmäksi paikaksi tulisi televisio-huone, jota arvoisa avovaimoni kutsuu ’luolakseni’. Sieltä nimittäin löytyy 46″ television lisäksi PS3, kotiteatterivärkit ja kotiteatteri-pc. Ylimääräisinä ostoksina kaksi kytkintä, jolla yhdestä piuha-yhteydestä voidaan jakaa useampi sekä teknisessä tilassa olevalle huonokenttäisellä langattomalle verkolle repeater eli verkon laajentaja mokkula yhteen pistorasiaan talon keskivaiheilla.

Final Chapter

Minullahan siis oli se yksilevyinen verkkolevy (Iomega 1T), joka alkoi olla elämänsä ehtoopuolella aivan kuten ne mainitut USB-levytkin. Se oli äänekäs ja tilakin alkoi loppua kesken; musiikkia ja kuvia ja videopätkiä oli kerääntynyt vuosien varrella sellainen määrä, että nyt oli aika tehdä jotakin. Luonnollisesti semi-nyky-nörttinä päätin katsastaa aluksi hintojen puolesta tarjontaa ja asentin itselleni kipurajaksi 350 € asemalle jossa olisi kaksi vaihdettavaa levypaikkaa. Seuraavaksi kysäisin kovimmalta kaveripiirini nörtiltä, Maxilta. Hän itsepäisesti vannoi vain yhden valmistajan nimeen: Synology. Miksi? No, koska hänellä oli saman merkkinen asema ollut jo monta vuotta ja uusikin oli jo tilauksessa.
Päätin sitten arpoa mistä lähtisin ”Synistä” tilaamaan. Britti-Amazon möi laitetta 190€ hintaan eli tässä olisi pelkkä asema ei vielä levyjä, ne pitäisi siis ostaa erikseen. Hetken mielijohteesta päätin pistää haisemaan ja tilasin asemakehikon Briteistä. Pikkujuutalaisena päätinkin ottaa ilmaisen kotiinkuljetuksen eli matka sumuisilta saarilta tulisi kestämään 8-10 työpäivää. Joten minulle jäi aikaa puntaroida itse levyjä ja mistä ne hankkisin. Halvimmat löytyivätkin paikallisen suuruden eli Jimmsin valikoimista: 3 teratavun levyt 3 vuoden takuuajalla. Maxhan oli takonut päähäni ideaa, että levyille pitää olla 5 vuoden täystakuu eikä mitään muuta kannata ajatella. Kuitenkin nuo 5 vuoden takuulla varustetut levyt maksoivat kaksi kertaa enemmän kuin 3 vuoden takuulla, joten nyt tässä vaiheessa päätin olla uhkarohkea – en nyt ihan mutta hieman ja tilasin nuo Western Digitalin levyt  sopuisaan á 155,90 hintaan. Budjettihan kusi täysin, mutta jos kerran Max kehui niin nylkisin sen nahat jos ostos olisi huono.
Vihdoin ja viimein tammikuun viimeisenä päivänä koko setti oli kotona. Tällä kertaa perus-koti-insinööri jäi pois ja ajattelin, että yli 500 € setti on koottava oikein tai ketuttaisi oikein kunnolla jälkeenpäin jos jotain menisi vikaan. Eli suomeksi L U I N   K Ä Y T T Ö O H J E E N varmaan ekaa kertaa elämässäni. Levyt ineen, piuhat kiinni ja kone verkkoon ja verkkovirtaan. PUM PUM. Siinä se oli – ei orgasmia. Häh, tässäks tää nyt oli? Epätoivosesti yritin asennella asennuslevyltä ohjaamissoftaa, mutta ei. Sitten viimeinen oljenkorsi käytettävänä – kilauta kaverille! Puhelintuen kautta Max sai selkokielisesti ohjattua ja kerrottua miten ohjaussofta asennetaan ja toimii ja 30 minuutin jälkeen tuli se ORGASMI. Jee miten hienoa! Lopputuloksena oli siis kahden levyn NAS asema joka RAID tilassaan tallettaa/peilaa molemmille levyille kaiken siellä olevan datan. Eli jos nyt toinen levyistä päättää sanoa poks, tulee minulle siitä sähköposti tai SMS muistuksena ja ei muutakuin uutta levyä tilalle!
Olen nyt onnellinen nörtti koska nykyään mitkään tärkeät tiedostot koskaan ole vaarassa tippua bittitaivaaseen ja mikä hienointa voin missä vaan milloin vaan millä alustalla tahansa katsoa ja näyttää kaikki kuvani tai videopätkäni. Noh, tämä on vielä viimeinen on vielä suunnitelmissa, mutta Synology 212J pystyy tähän ja paljon muuhun. Helposti, hienosti ja varmasti. Ja sitten vasta kun nuo loppusäädöt on kohdillaan voin sanoa päässeeni kehityspolulla viimeinkin nykynörtiksi. Unohtakaa ne USB-asemat ja satsatkaa kerralla hyvään.

Synology 212J NAS-asema

Synology 212J NAS-asema

Highway to Hell

Niin se on jokapäiväinen tie minulle Saloon tai Salosta Turkuun. En tarkoita sillä sitä, että töihin meneminen tai sieltä lähteminen tuottaisi tuskaa, mutta tarkoitan tällä kanssa-autoilevia mulkvisteja. Suomalainen autoilija on itseriittoinen paskiainen, joka ei ota muita huomioon. On vain minä-minä -menttaaliteetti. Muistatko aikoinaan valistuskampanjan turvavälistä televisiossa? Mainoksessa oli kaksi bulldogia ja toinen juoksi toisen perässä kiinni. Se on kyllä purrut ihmisiin maanteillä ja moottoriteillä, mutta entäpä sitten se sellainen turvavälin jättäminen kun nopeampi takaatuleva tulee heittämällä ohi ja samantien eteen? Se juuri hatuttaa eniten. Lasinpesunnestettä menee 2-3 litraa puolessatoista viikossa kun joka hemmetin ”audi-kuski” tulee ns. silmille. Hyvät ihmiset turvaväli ei tarkoita vain, että takana tuleva pitää välin turvallisena vaan myös sitä että ohittava auto pitää turvallisen välin ohittavaansa!

Bon Scott (oikealla) kauan sitten

Bon Scott (oikealla) kauan sitten

Highway to Hell on myös ajankohtainen tänään. Nimittäin 23 vuotta sitten kuoli eräs Ronald Belford ”Bon” Scott (1946- 1980), joka oli vasta 34 vuotias kuolleessaan ja sellaisessa tilanteessa uraansa, että vain taivas oli rajana menestykselle. Sex, drugs and rock n’ roll tai Bonin huumeenahan oli laillinen nautintoaine alkoholi. Valitettavasti itse ”löysin” Bon Scottin AC/DC:n vasta 2000-luvun puolella erään entisen kollegani, veli Jannen, avustuksella. Vaikka olisinkin löytänyt bändin jo Bonin elinaikana, niin tuskin olisin vuonna 1976 päässyt todistamaan rock-legendaa livenä kolmevuotiaana Suom

essa. Siksipä pistänkin tänään soimaan vain Bon Scottin aikaista australialaisen rock-suuruuden musaa. R.I.P. (Rock In Peace) Bon!

Lisäkaneettina pidän kyllä huolen siitä, että tuleva jälkikasvuni saa annoksen AC/DC:tä ja Bon Scottia jo ’äidinmaidossa’ ja tietää, että It’s Long Way to the Top (If You Wanna Rock and Roll)!Ensimmäinen vaatekappaleeni syntymättömälle lapselleni ostettu! :)

Ensimmäinen vaatekappaleeni syntymättömälle lapselleni ostettu! 🙂

Tukholma, hylkyjä ja kahvia

Matkailu avartaa muutakin kuin kukkaron nyörejä. Matkustin toissa viikolla Tukholmaan päiväksi pienen sukeltavan joukkion kera. Tämä oli palkintomatka osallistumisesta rantojen siivousoperaatioon viime vuoden syyskuussa. Siljan sponsoroima palkinto kuitattiin vasta nyt helmikuussa kun muulloin matkalle lähteviä olisi ollut pääjehu Moisalan lisäksi vain minä ja pari muuta. Noh, nytkin matkalla oli meidän lisäksi vain kaksi henkilöä.

Tuli myös testattua ’uusi’ Silja Turku-Tukholma reitillä eli Silja Tallink Baltic Princess, joka on muutaman vuoden sisaralustaan, Silja Tallink Galaxya, nuorempi. Laivahan oli täysi kopio sisarestaan ja melkolailla tehty nopeille yhteyksille Helsingin ja Tallinnan kaljaralliin. Kuitenkin kiitokseni osuu ravintolavalikoimalle joka uupui aiemmin virkaa toimittavalta Silja Europelta. Molemmilla reissuilla päädyimme venäläiseen ravintolaan ruokailemaan. Princessillä ravintola on nimeltään Katarina ja Galaxyn vastaava Alexander – itänaapurin entisten hallitsijoiden mukaan siis.

Lähtö Turun terminaalista tapahtui torstai-iltana ja perillä oli siis tarkoitus olla seuraavana aamuna. Harmittavasti – joukko nuorisoa oli tietenkin matkassa mukana ja yön pikkutunnit olivat siis sen mukaiset 5. kannella joka oli kaiken lisäksi allergia-kansi eli ei käytävämattoja peittämään korkokenkien klopsetta.
Huonosti nukutun yön aamu oli vaisu. Tukholma oli aamu seiskalta vasta heräilemässä ja Gärdetin tunnelbana-asema oli ensimmäinen etappi. Asemalla teimme 15 euron sijoituksen 24-tunnin paikallisliikennekorttiin, jolla saisi matkustaa kaikilla julkisilla menopeleillä niin kiskoilla, tiellä, maanalla kuin vesilläkin. Sijoitus osottautui kannattavaksi. Suosittelen.

Ensimmäinen kaupunkikohde oli Sergelin tori, jossa vuoden 1995 maailmanmestaruuttakin kuulemma pateettisesti juhlittiin ja Sergelin läheisyydessä oleva Scandic. Jes, aamupala joka kestää 3 tuntia, Löfsbergs lilaa ja mahdollisuus heivata reppu.

Hetken sotasuunnitelmia oikoessa päivän kulku olisi seuraava: Wasa-museo, kierros vanhassa kaupungissa, takaisin Djurgårdenin saarelle ja Wasan vieressä oleva Dykhuset-sukellusaiheinen museo. Siitä sitten veskat kyytiin, shopping-shopping ja takaisin laivaan.

Wasalle ehdimme juuri avautumisen hetkellä aamutuimaan kello 10.00. Olimme matkanneet Sergelin läheisyydestä Kungsträdgårdenilta ratikka 7:lla muutaman minuutin Djurgårdenin saarelle ja aikaa oli vielä muutama minuutti, jotta seurueemme geokätkeilijä voisi löytää jonkun sellaisen geokätkön ennen ovien avautumista. Minä taasen päätin käväistä Estonia-laivan muistomerkillä katsomassa löytyisikö sieltä sukulaiseni nimi. Sieltä löytyi Sepon nimi Valokuva 2013-02-15 11.03.31 ap.ja päätin pitää hetken hiljaisen muiston kunnioitaakseni Seppoa ja muita hukkuneita.

Wasa-laiva, hieno puinen hylky ja hieno museo. Nykytekniikka oli hienosti otettu mukaan vaikka suurinta osaahan museosta valloitti vuosisatoja vedessä lojuneet osat. Museossa oli pakko nähdä pari esitystä ja tässä vaiheessa huonosti nukuttu yö alkoi raapia takaisin eikä kofeiinin tuomasta helpotuksesta ollut enää mitään jäljellä.Wasa-laiva, ruotsalaista laivanrakennustaidetta

Palasimme takaisin urbaaniin city-maisemaan eli Vanhaan kaupunkiin yhteysaluksella Gröna Lundin huvipuiston vierestä. Olen ollut monasti Vanhassa kaupungissa ja tämä vuoden aika ei ollut selvästikään otollinen. Loskaa, paskaa, kylmä viima ja väsymys. Tylsää.
Kävelymatka takaisin Sergelin Scandicciin ja hakemaan museohepulle pullollinen tuliaista eli Captain Morganin tummaa hyvää. Matkan varrella oli pakko käydä istumassa alas ja juoda jotain lämmintä. Siinä olikin joku kreikkalaismesta, jonka omistaja oli juurikin niin veemäinen otus kuin kotimaassaakin ovat – päällekäyvä molo joka ei ymmärtänyt ettemme halua syödä vaan juoda lämmintä. Hänen ilmestään oli luettavissa suuri halveksunta suomalaisia kohtaan.
Jälleen kerran matkattuamme seiskalla Djurgårdeniin pääsimme Dykhusettiin sisälle sivuoven kautta. Captain Morgan lahjaksi ja vastalahjaksi lyötiin bilboa hanskaan. Jes, paras museo evö – sukejuttuja Nitrox-blenderi Dykhusetissaja olutta. Dykhusethan on vanha Ruotsin laivaston sukellusveneharjoituspatteri, jossa vesialtaat ja sukelluslääketieteelliset tutkimusaparaatit olivat vieläkin paikallaan. Lisänä paikalle oli raijattu replikoita vuosisatoja vanhoista varusteista sekä 70-80 luvun happirebejä sekä muutama uudempikin (silti vanhoja) manurebejä. Parin tunnin tiivin esitelmöinnin ja kulahtaneiden varusteiden jälkeen suunnistimme takaisin kaupungin ydinkeskiöön.

Ajatuksissani Åhlensin tavaratalossa oli vain kofeiini. Sainkin mahdollisuuden toteuttaa itseäni alakerran Hemköpissä ja mukaani tarttui 4,5 kiloa ehtaa mörkröstiä Gevalialta, Zoegalta ja Löfsbergiltä. Ajatuksissani vilistä vain seuraava aamu kotona ja kuinka antaisin itselleni kahvi-orgasmin…

Niino mielessäni oli myös tuleva ilta ja koska oli perjantai, ajattelin että minkähänlaista älämölöä molopäät tällä kertaa pitävät. Kuitenkin iltalaiva oli tyhjääkin tyhjempi ja hyttikerrokseksi oli laitettu 9. kansi poissa vilinästä ja ramppaamisesta. Tuliais-tax free suklaat, nikotiini-nautinto-aineita ja sitten syömään venäläisittäin ja sit punkkaan oli illan kulku. Illallinenkin sujui nätisti tietenkin siihen pisteeseen asti kunnes viereiseen pöytään istutettiin kolmen keski-ikäisen ruotsalaispariskunnan poppoo. Ei jumalauta eikö hurri tajua olla hiljempaa? Nehän huutaa kuin arabit! TTU!
Noh, onneksi sain nukkua yöni rauhassa ja aamulla mukavan taksimatkan jälkeen pääsin vihdoinkin kotiin keittämään Gevalian Monsoon Stormit!Kahvia, tummapaahtoista tottakai